TIETOA JAPANIN KIELESTÄ
Kirjoittajat: Aino Haavisto, Pyry Kontio, Riikka Länsisalmi, Milla Molarius, Saana Santalahti, Jenna Tavasti ja Valtteri Vuorikoski (kurssilla Advanced Readings in Japanese Language Pedagogy and Linguistics, Helsingin yliopisto 2016)
Japanin kieltä puhuu Japanissa noin 128-miljoonainen kansa ja se luokitellaan tavallisesti isolaattikieleksi. Tämän luokittelun mukaan japanin kieli muodostaa yhden kielen kielikunnan eli sille ei ole osoitettu tunnettuja sukukieliä. Toinen luokittelu tunnistaa japanilaisten kielten kielikunnan, johon sisältyvät japanin lisäksi eteläisten Riukiu-/Ryūkyū-saarten kielet. Huomattavia ulkojapanilaisia emigranttiyhteisöjä löytyy muun muassa Havaijilta ja Etelä-Amerikasta.
Japanin kielen alkuperästä esitetään edelleen erilaisia teorioita, joista tunnetuimmat käsittävät niin kutsutun ”altailaisen hypoteesin” ja eteläisten austronesialaisten kielten vaikutuksen korostamisen. Termi ”altailainen” kuvaamassa turkkilaisten, mongolilaisten ja tunguusilaisten kielten yhteyttä ei kuitenkaan väistämättä merkitse geneettistä kielisukulaisuutta, joten puhuminen japanin sukukielistä on riukiukieliä lukuun ottamatta kiistanalaista. Yhdistämällä kielitieteeseen esimerkiksi arkeologista ja geneettistä tutkimusta tutkijat pyrkivät edelleen löytämään lisävalaistusta asiaan. Kielitypologiselta rakenteeltaan japani on suomen tapaan agglutinoiva kieli, jossa sanavartaloihin liitetään ikään kuin ”liimaamalla” erilaisia päätteitä. Vaikka suomen kielen sanavartaloissa esiintyy vaihtelua esimerkiksi sijataivutuksessa (vesi–veden–vettä) eikä se näin ollen edusta puhdasta agglutinatiivisuutta, on tällainen päätteiden ”liimaamisperiaate” suomenkielisille hyvin tuttu.
Japani oli Edo-kauden loppuun eli vuoteen 1868 asti jakautunut paikallisten maaherrojen hallitsemiin alueisiin. Suurin osa ihmisistä ei koskaan liikkunut näiden alueiden tai mahdollisesti edes oman kyläyhteisönsä ulkopuolelle. Vastaavasti japanin kielessä oli paljon alueellista vaihtelua eikä läheisilläkään seuduilla välttämättä ymmärretty naapurin kieltä kovin hyvin. Meiji-kaudella (1868–1912) valtio alkoi voimakkaasti keskittää hallintoa tavoitteenaan tehdä Japanista moderni kansallisvaltio. Tämän myötä maaherrojen puoliautonomiset alueet katosivat ja maahan perustetun koululaitoksen yhdeksi oppiaineeksi tuli ’maan kieli’ eli kokugo 国語, nykyisin suomalaisittain äidinkieli.
Varhaisina aikoina japani oli puhuttu kieli, eikä suurin osa ihmisistä osannut lukea saati kirjoittaa kiinan kieleen perustuvan kirjoitustavan omaksumisen alkuvaiheissa. Meiji-kaudelle asti oppineiston ja eliitin kirjakielen virkaa toimitti Nara- ja Heian-kausilta (710–784 ja 794–1185) periytynyt kanbun 漢文 ’kiinalainen kirjoitus’, jonka asema muistutti latinan roolia Euroopassa. Meiji-kauden alkupuolella harkittiin pelkkää kirjoitusjärjestelmän uudistamista, mutta kielenuudistajat eivät pitäneet tätä riittävänä. Ratkaisuna oli ”puheen ja kirjoituksen yhdistäminen” (genbun itchi 言文一致), joka merkitsi käytännössä puhutun kielen kirjoittamista erillisen kirjakielen sijaan. Tämä muutos ei ollut pelkästään poliittisista tarkoitusperistä nouseva projekti, vaan myös vuosisadan vaihteen kirjailijat tarttuivat uuteen kirjoitustapaan ”uuden ajan” romaaneissaan.
Kansallisvaltion muodostamista tavoittelevat uudistajat katsoivat kielikysymyksissä kohti Eurooppaa ja esimerkiksi ranskan ja saksan kielellistä yhtenäistämistä, ja näkivät tarpeen maan yhtenäisyyden vahvistamiselle kielen kautta. Tästä syntyi 1800-luvun lopulla tavoite luoda maahan ”standardikieli” (hyōjungo 標準語), joka korvaisi kaikki paikalliset versiot japanista. Uudesta standardikielestä tuli koulujen kielen lisäksi yleisesti julkishallinnon kieli, ja myös vuonna 1924 perustetun yleisradion, NHK:n, kieli. Osana tätä projektia vastakkainasettelut ”maan kielen” ja paikallisten, vanhemmilta opittujen ”murteiden” (hōgen方言) väliltä haluttiin poistaa tuhoamalla jälkimmäiset, ja murteiden puhumisesta tulikin monissa yhteyksissä ”maalaistollon merkki”. Kaupunkiin muuttajien tuli opetella uusi standardikieli, joka käytännössä vastasi pitkälti Tokion keskeisillä alueilla puhuttua japania.
Toisen maailmansodan päätyttyä amerikkalainen miehityshallinto ei katsonut hyvällä kieleen liittyviä kansallismielisyyttä korostavia piirteitä, ja toisaalta murteiden hävittäjän leiman saaneeseen standardikieleen hyōjungoon liittyi ikäviä sivumerkityksiä. Vanhan standardikielen määritelmät korvasikin 1950-luvulle tultaessa ’yleiskieli’ (kyōtsūgo共通語). Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan muuttanut kovin paljoa; yhtenäistä kieltä, johon saavuttaisiin ”yhtenäistämällä murteet” pidettiin yhä käytännön tavoitteena. Käytännössä yleiskielen asema yleisradiotoiminnan ja pitkälti myös kaupallisen radion ja television kielenä sekä yleiskielen sujuvan puhumisen merkitsemä sosiaalinen asema ovat tehneet siitä hallitsevan Japanissa. Alueelliset korostukset ja piirteet ovat tosin yhä melko selkeästi havaittavissa, mutta alueellinen sanasto on pitkälti kadonnut yleiskielen sanaston tieltä.
Nykypäivänä termi kokugo on edelleen käytössä, mutta luultavasti neutraalimmassa merkityksessä kuin sanan kehittäjät 1800-luvulla ajattelivat. Käytännössä kokugo on terminä paljolti samassa asemassa kuin oppiaine ”äidinkieli” Suomessa; kuten Suomessa viitataan omaan kieleen ”suomen kielenä”, mikäli ei puhuta koulun oppiaineesta, japanin kieli eli nihongo 日本語 on vastaavasti normaali tapa viitata Japanin omaan kieleen. Nihongo on myös japanin kieli, jota ulkomaalaisten kieltenopiskelijoiden katsotaan oppivan.
Kiinalaisperäiset kanji-merkit 漢字 otettiin laajamittaisesti käyttöön japanin kirjoitusjärjestelmänä Heian-kaudella (794–1185), kun niitä oli siihen asti käytetty pääasiassa alkuperäisessä tarkoituksessaan eli kiinan kirjoittamiseen. Japania oli 700-luvulla kirjoitettu jonkin verran manyōgana 万葉仮名 -nimisellä tavukirjoituksella, jossa eräitä kanjeja käytettiin puhtaasti äänteiden esittäjinä. Hiragana muuntautui tästä hovinaisten runoissa ja proosassa käyttämäksi ”naisten kirjoitukseksi” 800-luvulla. Katakana taas oli pääasiassa miesten luostareissa samalla aikakaudella käyttämä mukaelma, jota käytettiin muun muassa ääntämismerkistöjen lisäämisessä kiinalaisiin teksteihin.
Hiraganan ja katakanan merkkimäärää, äännösasua ja kirjoitustapoja sekä kanjien lukumäärää määriteltiin lailla vuoden 1900 koululainsäädännössä, ja useita historiallisia kirjoitustapoja poistui käytöstä. Usein esitetään, että vuonna 1946 Yhdysvaltain miehityshallinto otti tehtäväkseen tuoda kielen kirjoitus- ja äänneasut lähemmäksi sen hetken nykykieltä, mutta japanilaisten omasta osuudesta yliönationalistisen ajattelun vastavoimana kirjoitusjärjestelmän uudistuksista päätettäessä puhutaan vähemmän. Uudistuksissa esimerkiksi aiemmin vaihtelevilla tavoilla kirjoitettu i-äänne säännönmukaistettiin nykymuotoonsa eli kirjoitettavaksi aina い-merkillä. Kana-merkistöjen eli hiraganan ja katakanan nykyiset kirjoitus- ja ääntämyssäännöt vastaavat pääosin tätä vuoden 1946 järjestelmää.
Kanjit ovat olleet samalla tavalla uudistuksen kohteena 1900-luvun aikana, mutta niihin liittyvin uudistuksiin on kohdistunut suurempia poliittisia paineita. Ensimmäinen ”yleisten kanjien lista” tuotettiin vuonna 1922, mutta vuosina 1946–1948 suoritetut uudistukset olivat tätä huomattavasti radikaalimpia. Sodan jälkeen puhuttiin kanjien poistamisesta tarpeettoman monimutkaisina ja oppimista vaikeuttavina, ja jotkut miehityshallinnossa pitivät uudistuksia ensimmäisenä askeleena kohti tätä tavoitetta. Miehityshallinnon aikana tuotettiinkin lista tuolloin ”hyväksyttävistä kanjeista” (tōyō kanji 当用漢字), jolla oli vain 1 949 merkkiä. Tämän seurauksena useissa yleisissä sanoissa korvattiin osa merkeistä, jotta ne pystyttiin kirjoittamaan listaan sisältyvillä merkeillä. Valtion asiakirjoissa ja tiedotusvälineissä tuli käyttää listalla olevia kanjeja, ja muun muassa pronominit ja taivutuspäätteet tuli kirjoittaa hiraganalla sekä vieraiden maiden ja niiden kaupunkien nimet katakanalla niiden alkukielisen äänneasun mukaan.
Kanjien käytöstä poistaminen jäi kuitenkin unelmaksi ja vuonna 1981 aiemmat ohjeistukset korvattiin ”tavallisten kanjien” (jōyō kanji 常用漢字) listalla, joka oli enemmänkin suuntaa-antava kuin käyttötapoja määräävä. Jotkin ”kielletyt” kanjit olivat jo tätä ennen hiipineet takaisin käyttöön, eivätkä aiemmatkaan säännöt rajoittaneet esimerkiksi kirjailijoiden mieltymyksiä. Sittemmin tietokoneiden yleistyminen on tehnyt mahdolliseksi kirjoittaa kanjeja, vaikkei muistaisi niiden piirtotapaa, ja kanjien käyttö kustantamojen toimittamien tekstien ulkopuolella on jälleen voinut lisääntyä. Toisaalta tietokoneistuminen on vaikuttanut myös kanjien käyttöä rajoittavasti: useimmat kirjasimet tukivat erityisesti ennen 2000-lukua vain rajoitettua määrää merkkejä – toisin sanoen vaikka toisaalta kanjien käyttö olisikin lisääntynyt, on niiden valikoima silti teknisten tekijöiden johdosta pysynyt aisoissa.
Kanjien poistamisen tai kokonaan kana-merkistöihin tai latinalaisiin aakkosiin siirtymisen puolesta on nykypäivään asti esitetty perusteltuja argumentteja, mutta radikaalit muutokset mihinkään suuntaan vaikuttavat olevan tällä hetkellä poissuljettuja. Miehityshallinnon aikaiset uudistukset määrittävät yhä merkittävästi japanin kielen kirjoitustapaa siinä missä monia muitakin japanilaisen elämän osa-alueita, mutta konservatiiviset tai uudistusmieliset pyrkimykset eivät juurikaan tavoita suurta yleisöä. Hankaluudestaan huolimatta nykyinen kirjoitusjärjestelmä on niin sanotusti kansan suosiossa.
Japanin kielessä käytetään nykyään kolmea kirjoitusmerkistöä: hiraganaa, katakanaa ja kanji-merkkejä. Latinalaisilla aakkosilla kirjoitettua japania puolestaan kutsutaan nimellä rōmaji (ローマ字, kirjaimellisesti ’roomalaiset merkit/kirjaimet’).
Usein sanotaan, että hiragana ja katakana ovat tavumerkistöjä, mutta tarkempaa olisi sanan ”tavu” sijaan käyttää teknisempää termiä ”mora”. Nykyisin hiragana-merkkejä on käytössä 46. Hiraganan tunnistaa suhteellisen pyöreistä ja kaarevista muodoista; esimerkkinä hiragana あ/a. Hiraganaa käytetään yleensä kotoperäisten sanojen, taivutuspäätteiden sekä partikkelien kirjoittamiseen. Lisäksi hiraganalla voidaan kirjoittaa kanjien yläpuolelle kyseisen kanjin tai kanjien muodostaman sanan lukutapa lukemisen helpottamiseksi. Näitä lukuohjeita kutsutaan nimellä furigana. Japanin kielen kirjoitusjärjestelmän opiskelu aloitetaan useimmiten hiraganasta.
Katakana-merkistössä tavut ovat samat kuin hiragana-merkistössä, mutta itse merkit ovat erilaiset. Hiraganan tapaan myös katakana-merkkejä on nykyisin käytössä 46. Katakana-merkit ovat muodoltaan kulmikkaita ja teräviä ja hiraganoihin verrattuna yksinkertaisempia; esimerkkinä katakana ア/a. Japanin kielessä on paljon uudehkoja lainasanoja ja katakanaa käytetäänkin yleensä (muiden kuin kiinan kielestä omaksuttujen) lainasanojen ja vierasperäisten nimien kirjoittamiseen. Esimerkiksi suomalainen nimi Maija kirjoitetaan katakanalla マイヤ ma-i-ya ja englannin kielestä omaksuttu ja lyhennetty lainasana televisio kirjoitetaan myös katakanalla テレビ te-re-bi. Myös kasvien ja eläinten nimet kirjoitetaan usein katakanalla; esimerkiksi バラ ba-ra ’ruusu’. Katakanaa käytetään myös tehokeinona korostamaan kirjoitettua sanaa – jos esimerkiksi sana あなたa-na-ta ’sinä’ (tietyissä konteksteissa), joka yleensä kirjoitetaan hiraganalla, kirjoitetaankin katakanalla アナタ, tulee siihen paljon voimakkaampi nyanssi. Kirjoittaja saattaa haluta korostaa, että kyseessä olet ”juuri sinä”.
Kanji-merkit sisältävät merkityksen ja niillä on useita lukutapoja. Esimerkiksi kanji 一 ’yksi’ luetaan kontekstista riippuen esimerkiksi ichi tai hito. Kanjien lukutavat jaetaan karkeasti kahteen: japanilaisperäisiin lukutapoihin, joita kutsutaan nimellä kunyomi, sekä kiinalaisperäisiin lukutapoihin, joita kutsutaan nimellä onyomi. Kanjeilla kirjoitetaan muun muassa kotoperäisiä ja sinojapanilaisia sanoja kuten substantiiveja (esimerkiksi 木 ki tai moku eli ’puu’) ja verbien ja adjektiivien sanavartalot; esimerkiksi verbissä 食べる taberu ’syödä’ sanan alkuosa 食 (ta) on kirjoitettu kanjilla ja pääte べる (beru) puolestaan hiraganalla. Jōyō kanji –listan (2 136 yleisesti käytettävää kanjia) kirjoitusmerkeistä reilu tuhat opetetaan määrätyssä järjestyksessä ala-asteella ja loput sekä erisnimissä käytettäviä kanjeja vapaammin ylemmillä luokka-asteilla.
Kaikkia kolmea merkistöä käytetään sekaisin, kuten esimerkiksi lauseessa 私はフィンランド人です watashi wa finrando-jin desu ”Minä olen suomalainen”. Siinä 私 watashi eli ’minä’ on kirjoitettu kanjilla, teeman osoittava は wa-partikkeli hiraganalla ja フィンランド finrando ’Suomi’ katakanalla. 人 jin eli ’ihminen’, tässä tapauksessa vastaamassa suomen kielen päätettä -lainen (kuten sanassa suomalainen), on kirjoitettu kanjilla. です eli lauseen kohteliaassa tyylissä päättävä kopula desu on kirjoitettu hiraganalla.
Moniin muihin kieliin verrattuna japanin äännejärjestelmä on yksinkertainen. Vokaaleja on vain viisi ja konsonantteja laskutavasta riippuen 14–21, mikä on suhteellisen vähän. Myös tavurakenne on yksinkertainen; konsonanttiyhdistelmiä ei juuri esiinny tavunsisäisesti, ja kielen perussanastossa yleisimpiä ovat konsonantti + vokaali -rakenteiset yksinkertaiset tavut: esimerkiksi ta-ka-ra-mo-no たからもの ’arvokas esine’. Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka japanin äännejärjestelmän maine yksinkertaisena luo siitä helposti opittavan mielikuvan, eroja suomen ääntämiseen löytyy siinä missä yhtäläisyyksiäkin. Muutamat näistä eroista eivät ole kovinkaan hyvin tunnettuja edes kielen opiskelijoiden keskuudessa.
Tarkastellaan ensimmäiseksi japanin vokaaleja. Japanin viisi vokaalia kirjoitetaan latinalaisella aakkosilla yleensä kirjaimilla a, i, u, e ja o. Näistä ainakin u ja a eroavat suomalaisista vokaaleista. Japanilainen a ääntyy usein suussa edempänä kuin suomalainen vastineensa, mutta suomalaiselle vieraimmalta kuulostaa u. Se on suomen u:n ja y:n välissä, mutta eroaa myös huulten asennoltaan: huulia ei pyöristetä äännettäessä, toisin kuin suomalaista u:ta ja y:tä äännettäessä. Mielenkiintoista on, että suomalainen u saattaa kuulostaa japanilaiselle o:lta – niin erilaisia u-äänteet kielten välillä ovat.
Vokaaleja on lyhyitä ja pitkiä, kuten myös konsonantteja. Pituusero on merkitsevä eli se muuttaa sanan merkityksen samaan tapaan kuin suomessa (esim. kuki 茎 ’(kasvin) varsi’ – kūki 空気 ’ilma’). Harmittavasti suomeen yleistyy vajavaisen litteroinnin vuoksi japanilaisia lainasanoja, joista merkityksiä erotteleva pituus on kadonnut. Hepburn-romanisaation vokaalin pidennystä merkkaava yläviiva putoaa pois ja lyhyellä vokaalilla äännetään nyt esimerkiksi tofu (oikein: tōfu 豆腐) ja numeropäättelypeli sudoku (oikein: sūdoku 数独). Tofu (塗布), lyhyellä vokaalilla, merkitsee japanissa pinnoittamista (esimerkiksi hampaat fluorilla) ja su pesää (巣) tai viinietikkaa (酢). Lieneekö rāmen-nuudeleistakin (ラーメン) tulossa ramen? Suomeen lainautuneissa japanilaissanoissa olisikin kätevintä kirjoittaa pitkä vokaali reilusti kahdella vokaalilla: toofu, suudoku ja raamen. Tarkastelemme pituutta ja rytmiä vielä tarkemmin jäljempänä.
Japanissa konsonantit esiintyvät pääasiassa tavujen ensimmäisenä äänteenä. Tavun aloittavia konsonantteja on ainakin (suomalaistyylistä kirjoitustapaa mukaillen) k, s, t, n, h, m, j, r, w, g, z, d, b ja p. Konsonanttien ääntäminen vaihtelee hieman sen vokaalin mukaan, minkä kanssa ne esiintyvät, ja muutamassa tapauksessa variaatio on niin isoa, että usein variantti lasketaan omaksi konsonantikseen. Tällaisia variaatioita ovat h→f, t→ts, t→tš, s→š sekä d→dž ja s→dž. Yleisenä havaintona voinee mainita, että japanin s-äänteet äännetään suun etuosassa, joka saa ne kuulostamaan melko teräviltä suomalaiseen korvaan. Suomessa s:llä on enemmän ”tilaa” vaihteluun. Mielenkiintoinen ja ehkä tunnetuin äänne japanissa on ”yksitäryinen r”. Sen ääntämisessä esiintyy huomattavaa variaatiota. Usein se kuulostaa suomalaiseen korvaan r:ltä, mutta joskus myös l:ltä tai d:ltä. Mainittakoon myös tavunloppuinen n (esim. sanassa senせん), joka eroaa monella tavalla tavunalkuisesta n:stä (esim. sanassa nana なな). Tavunloppuinen n ääntyy omana yksikkönään sanoja rytmitettäessä, ja lisäksi sen ääntyminen vaihtelee vahvasti ympäröivän äänteellisen kontekstin mukaan.
Seuraavaksi tarkastelemme japanin tavurakennetta ja rytmiä. Kun puhutaan tavuista japanin kontekstissa, on hyvä ensin täsmentää terminologiaa. Tavu määritellään rytmiyksiköksi, jonka perustyyppi koostuu konsonantista (k) ja vokaalista (v) (suomessa yleisimmin k+v ja k+v+ k). Japanissa ei ole kuitenkaan perinteisesti puhuttu tavuista; tärkeä käsite on haku 拍 (usein käytetään myös latinalaisperäistä sanaa mora), joka on japanilaisten sanojen rytmin yksikkö. Myös japanilaisten runojen rytmistä puhuttaessa lasketaan runomittaa hakuissa, vaikka sana usein virheellisesti käännetään tavuksi. Haku eroaa tavusta ensisijaisesti siinä, että haku mittaa äänen pituutta. Japani koetaan isokroniseksi eli tasatahtisesti äännetyksi. Hyvä esimerkki tästä on tervehdys konnichiwa こんにちは, joka on pituudeltaan neljä tavua (kon-ni-chi-wa), mutta viisi hakua (ko-n-ni-chi-wa). Merkittävää siis on, että tavun kon äänne n on jo yksinään kokonaisen hakun mittainen. Aloitteleva japanin opiskelija saattaa ääntää tavun ”kon” lyhyempänä kuin mikä olisi luonnollista. Varsinaiset tavut voivat koostua siis yhdestä tai useammasta hakusta: esimerkkejä yksihakuisista tavuista on ka か, kyo きょ ja tsu つ ja kaksihakuisista kan かん, jossa n ん muodostaa oman hakunsa, ja kū くう, jossa u on kaksihakuinen eli pitkä vokaali.
Usein kuulee keittiölingvistisen väitteen, että japania puhutaan ”monotonisesti”. Pohja tälle väitteelle lienee japanin tasatahtisessa rytmissä. Väite mistään erityisen monotonisesta kielestä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Japanissa kullakin sanalla on sille ominainen sanapaino, jota ilmaistaan äänenkorkeuden vaihtelulla. Toisin kuin suomessa, jossa äänenkorkeus laskee sanan loppua kohden, japanissa on monia tapoja painottaa äänteiltään muuten samanlainen sana. Japanissa on myös joitakin satoja sanoja, joissa sanojen välillä ei ole muuta ääntämiseroa kuin sanapaino. Kuuluisimpia esimerkkejä tällaisista sanoista ovat àme 雨 ’sade’ ja ame 飴 ’karkki’ sekä hàshi 箸 ’syömäpuikot’ ja hashì 橋 ’silta’. Lisäksi merkityseroja saatetaan tehdä lauseintonaatiolla: esimerkiksi ii yo いいよ ’hyvä on’ eri loppuintonaatiolla tarkoittaa joko kieltäytymistä (”hyvä näin”) tai myöntymistä (”hyvä on/sopii”). Sanapainoon liittyy myös kaikille japanin opiskelijoille tuttu ilmiö: painottomaksi jäädessään vokaaleilla i ja u on taipumusta muuttua soinnittomien konsonanttien välissä ja sanan lopussa soinnittomiksi, jolloin ne jäävät (lähes) kuulumatta. Tästä monille tutuin esimerkki lienee kopulan desu です ääntäminen; soinnittoman s-konsonantin perässä u jää kuulumattomiin: des.
Samoin kuin japanin kirjoitusjärjestelmässä, on sanastossakin paljon Kiinasta vuosisatojen mittaan lainattua. Näitä sinojapanilaisiksi kutsuttuja sanoja on jopa yli puolet sanakirjoissa listatuista sanoista, vaikka käytännössä arkipuheesta suurin osa koostuukin kotoperäisistä sanoista. Tämän lisäksi nykyjapanissa on hyvin paljon uudempia lainasanoja länsimaisista kielistä, erityisesti englannista. Japanissa voi on suomen tapaan muodostaa uusia sanoja monenlaisin liittein ja johdoksin. Myös eri sanastoa yhdistellään luovasti. Esimerkiksi sopii vaikkapa tuttu karaoke空オケ: kanji 空 + katakanaa オケ (nykyisin useimmiten pelkällä katakanalla カラオケ). Se muodostuu kotoperäisestä sanasta kara ’tyhjä’ ja englannista lainatun ōkesutora ’orkesteri’-sanan lyhennelmästä.
Japanin peruskielioppi on varsin yksinkertaista, eikä siinä ole kovinkaan paljoa kielen opiskelijaa kiusaavia poikkeuksia. Verbeillä on vain kaksi aikamuotoa, mennyt ja menemätön aika (eli nykyhetki ja tuleva), eikä persoonataivutusta ole. Sen sijaan muuten verbitaivutus on varsin rikasta, ja on mahdollista muodostaa vaikkapa taberu-verbistä muoto tabesaserarenakatta ’en/ei tullut laitetuksi syömään’.
Nominit eivät varsinaisesti taivu, mutta niiden aseman lauseessa kertovat partikkelit, jotka toimivat siis samankaltaisesti kuin suomen sijapäätteet. Adjektiiveja on kaksi luokkaa: substantiivinkaltaiset ja verbinkaltaiset adjektiivit. Kummallakaan luokalla ei ole vertailumuotoja (hyvä–parempi–paras), mutta verbinkaltaiset adjektiivit taipuvat verbien tavoin esimerkiksi kielteiseen muotoon sekä aikamuodoissa.
Japanin lauseilla ei välttämättä ole varsinaisesti kieliopillista subjektia, vaan tekijän sijaan lauseessa ilmaistaan usein ennemminkin teema eli lauseen puheenaihe. Wa-partikkelilla merkittävä teema on usein myös lauseen tekijä, mutta teemaksi voidaan nostaa myös vaikkapa ajanmääre tai tapahtumapaikka. Kun teema on kerran mainittu, ei sitä yleensä mainita uudestaan ennen kuin se vaihtuu toiseksi.
Perussanajärjestys on subjekti–objekti–verbi:
(watashi wa) yoku terebi wo miru
minä teema paljon televisio objekti katsoa
”(Minä) katson paljon televisiota.”
Sanajärjestys on suhteellisen vapaa ja lauseessa jätetään usein mainitsematta tekijä tai muita lauseenjäseniä, jotka pystyy kontekstista päättelemään. Vaikka yksinkertaisia lauseita on helppo muodostaa, muuttuvat rakenteet usein monimutkaisemmiksi esimerkiksi epävarmuutta tai kielellistä kohteliaisuutta ilmaistessa.
Japani on monella tapaa hyvin tilannesidonnainen kieli, jossa puheen funktiot ja ilmausten tulkinta kietoutuvat kulloiseenkin kielenkäyttökontekstiin. Tarpeeton aines jätetään mainitsematta, jos esimerkiksi puheena oleva lauseen tekijä selviää kontekstista tai vaikkapa monikollisuuden ilmaiseminen ei ole viestissä oleellista. Toisaalta mitään ei voi sanoa ottamatta kantaa keskustelijoiden välisiin suhteisiin ja asemaan kulloisessakin viestintätilanteessa. On valittava, käyttääkö tuttavallista tyyliä, joka sopii vaikkapa perheenjäsenten tai samanikäisten ystävien väliseen keskusteluun, vai kohteliaampaa rekisteriä (desu/-masu), jolla voi lähestyä esimerkiksi tuntematonta henkilöä kadulla tai kaupassa. Lisäksi on hallittava kunnioittavan rekisterin muotoja, joita käytetään muodollisissa tilanteissa ja asiakaspalvelussa.
Japanilaislapset oppivat ensikielenään kotona tuttavallisen tyylin, mutta ulkomaalaiset kielenopiskelijat aloittavat japanin opiskelunsa tavallisesti kohteliaammasta rekisteristä. Toisin kuin vaikkapa vastavuoroisessa teitittelyssä, japanissa puhetyylien valinta ei useinkaan ole symmetristä. Opiskelija puhuu professorilleen kohteliaalla tyylillä osin kunnioittavaan rekisteriin turvautuen, mutta professori voi käyttää vastatessaan tuttavallista tyyliä. Tyylit ja rekisterit voivat myös sekoittua. Kunnioittavan rekisterin, tervehdysten ja monenlaisten kiteytyneiden kohteliaisuuden ilmausten oppimista pidetään japanissa usein vaikeana, mutta niitä joutuvat äidinkielen puhujat itsekin pikkuhiljaa opettelemaan.
Naisten on väitetty käyttävän ”kohteliaampaa” kieltä kuin miesten, mutta toisaalta naiset näyttävät arvioivan kielellistä kohteliaisuutta erilaisin mittarein kuin miehet. Kielen standardoimis- ja modernisointiprosesseihin liittyi myös sukupuolittuneen kielen ”kehittämistä” ja ideologista muokkausta, joilla esteettismoraalisia normeja ja odotuksia linkitettiin kielenkäyttöön. Ulkomaalaisille kielenoppijoille normatiivisina esitellyt ”miesten ja naisten kielen” piirteet poikkeavatkin usein paikallismurteen puhujan tai tokiolaisen nykynuoren kielestä ja saattavat muistuttaa pikemminkin romaanikirjallisuuden ja televisiosarjojen fiktiivisten naishahmojen käyttämää ”roolikieltä” (yakuwarigo 役割語).
Japaninkielisessä viestinnässä korostuu yhtäältä puhujan mahdollisuus ilmaista oma suhteensa kulloinkin välittämäänsä tietoon, toisaalta vastaanottajan aktiivinen rooli. On esimerkiksi tavanomaista ilmaista, perustuuko tieto tai väite siihen, mitä näki omin silmin, vai johonkin, mitä kuuli joltakin toiselta. Puhuja usein myös arvelee, ennustaa, ehdottaa, epäilee tai epäröi sen sijaan, että ilmaisisi asiat suorasukaisesti yksinkertaisilla väitelauseilla. Vuorovaikutusta ohjailevat lukuisat dialogi- ja lausumapartikkelit. Esimerkiksi puhujan lausumien lopussa tai lomassa esiintyvät yo ja ne paljastavat, ajatteleeko puhuja kertovansa kuulijalle uutta tietoa vai jotakin yhteisesti jaettua. Kuulija puolestaan myötäilee aktiivisesti puhujaa antamalla jatkuvaa minimipalautetta. Jos vaikkapa puhelimessa erehtyy kuuntelemaan puolisenkin minuuttia hiljaa, alkaa toisesta päästä kuulua pian moshi moshi ’haloo’, jolla varmistetaan ettei yhteys ole katkennut.
Kirjoitetussa verkko- ja mobiiliviestinnässä korostuvat lisäksi aidoilla ja muokatuilla kirjoitusmerkeillä leikittely ja muunlaiset symbolit merkkigrafiikasta hymiöihin ja aitoihin kuvamerkkeihin. Symboleilla voidaan paitsi koristella viestejä myös esittää ja korostaa tunteita ja mielikuvia sekä välittää varsinaista asiaa. Vuodesta 2017 alkaen japanilainen lainasana emoji 絵文字 (emodži) ’kuvamerkki’ löytyy myös Kielitoimiston sanakirjasta.
Japanissa, kuten Suomessakin, on paljon murteita (hōgen 方言). Murteen eli alueellisen kielen variantin erottaminen itsenäisestä kielestä on vaikeaa. Joskus saman kielen murteet voivat olla niin kaukana toisistaan, että puhujat eivät enää ymmärrä toisiaan – tällöin kyse voisi olla eri kielistä. Pelkät kielitieteelliset määritelmät eivät kuitenkaan tee kielestä kieltä ja murteesta murretta vaan siihen vaikuttaa myös politiikka. Murteiksikin luokitelluista riukiukielistä kerrotaan lisää alempana. Yleiskieli opitaan koulussa, sitä kuullaan uutisissa ja sillä kommunikoidaan usein toisilta murrealueilta tulevien ihmisten kanssa. Murre taas on ”äidinkieli”, kotikieli, jota puhutaan erityisesti perheen ja kotikaupungin tuttavien kanssa. Kuitenkin käyttöyhteydet ja asenteet murteella puhumiseen vaihtelevat erittäin paljon alueittain. Länsi-Japanin Kansain alueen ihmiset ovat tunnettuja siitä, että he rempseästi käyttävät murrettansa kaikille ja kaikissa tilanteista.
Pitkässä ja vuoristoisessa maassa ihmisten kontaktit toisiinsa ovat olleet rajallisia, joten murteet ovat kehittyneet hyvinkin erilaisiksi. Eteläisen Kyūshūn saaren eteläkärjen Kagoshiman murre ja pääsaaren pohjoisosan Aomorin murre kuulostavat aivan kuin kieliltä. Toisaalta pääkaupungista Tokiosta kotoisin oleva puhuja ei todennäköisesti ymmärrä helposti kumpaakaan.
Tunnetuin ja selkein jako murteissa on niiden luokittelu itä- ja länsimurteisiin. Jakolinja kulkee keskellä Japania Gifun ja Naganon prefektuurien välissä. Linja ei kuitenkaan ole täysin tarkka, vaan sen kulku esimerkiksi Tyynelle valtamerelle vaihtelee Aichin ja Shizuokan prefektuurien rajalta aina Aichin ja Mien rajalle riippuen siitä, millä perusteella raja vedetään – tiettyjen kielioppimuotojen vai sanaston pohjalta. Sanastollisesti eroihin vaikuttaa myös se, että uudet sanat leviävät kaupungeista maaseudulle. Perinteisesti uudet sanat levisivät kulttuurikeskus Kiotosta. Kuuluisin esimerkki tästä on etana eli nykyisessä yleiskielessä katatsumuri. Alunperin katatsumuri on ollut käytössä Kioton alueella, josta se on levinnyt itään Tokion alueelle ja länteen Shikokun saarelle. Sitä vanhempi sana namekuji esiintyy Tōhokun alueella pohjoisessa sekä Kyūshūn saarella etelässä. Tokion ja Kioton välissä esiintyy namekujia ja katatsumuria uudempi sana maimai. Uusin sana on keskusalueella Kioton ympäristössä esiintyvä dedemushi tai dendenmushi. Nykyään uudet sanat leviävät pääasiassa Tokiosta.
Sävelkoron eli sanapainon erot eivät jakaannu itään ja länteen, vaan Kansain alueella ja osassa Shikokun saarta on monimutkaisempi sävelkorkojärjestelmä kuin Itä-Japanin Tokion ja yleiskielen mukainen sanapaino. Tokion kaltaista sanapainoa esiintyy myös Chūgokun alueella. Vaikka Kyūshūn ja Tōhokun alueiden sanapaino muistuttaa Tokion yleiskieltä, on siinä myös paljon vaihtelua. Lisäksi Japanissa on niin sanottuja sanapainottomia alueita, kuten esimerkiksi Fukushiman ja Toyaman prefektuureissa. Sanojen sävelkorko vaihtelee epäsäännöllisesti ja puhuja ei välttämättä pysty kuulemaan sanapainoeroja.
Vaikka Japani monesti mielletään yksikieliseksi maaksi, on nykyisen Japanin alueella puhuttu alunperin lukuisia muita kieliä. Näistä kenties tunnetuin on Hokkaidon alkuperäiskansan, ainujen, kieli. Ainun kieliä on ollut kolme, ja niitä on puhuttu Hokkaidon lisäksi Sahalinilla sekä Kuriilien saarilla. Nykyään näistä kolmesta kielestä jäljellä on ainoastaan Hokkaidon ainu, mutta sekin on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. UNESCO:n mukaan ainun äidinkielisiä puhujia oli vuonna 1996 jäljellä vain 15, mutta kieltä opetetaan edelleen erityisesti Hokkaidolla. Ainu ei ole nykytutkimuksen valossa sukua millekään muulle kielelle.
Myös Japanin eteläosassa on melko hiljattain puhuttu pääasiallisesti muita kieliä kuin japania. Nykyisen Okinawan prefektuurin alueella, joka tunnettiin 1800-luvulle saakka itsenäisenä Ryūkyūn kuningaskuntana, sekä Kagoshiman prefektuurin eteläosissa puhutaan useita erilaisia riukiukieliä sekä niiden murteita. Puhujamäärältään suurin näistä kielistä on okinawa/uchināguchi (okinawago 沖縄語), jota puhutaan erityisesti Okinawan pääsaarella. Riukiukieliä on Meiji-kaudelta saakka pidetty japanin murteina, mutta nykyään ne lasketaan yleisesti japanin sukulaiskieliksi. UNESCO:n uhanalaisten kielten kartasto jakaa riukiukielet kuuteen eri kieleen. Riukiukielet ovat kaikki tänä päivänä uhanalaisia, ja niitä käyttävät lähinnä iäkkäät – nykyisin kaksikieliset – okinawalaiset (arvioiden mukaan viimeinen äidinkielinen sukupolvi on syntynyt ennen 1950-lukua). Kuitenkin mielenkiinto niitä kohtaan on kasvanut viime vuosina, ja tällä hetkellä esimerkiksi erilaiset järjestöt ja tutkijat sekä Okinawan prefektuurihallitus tekevät töitä kielten pelastamiseksi.
Sekä ainun että riukiukielten uhanalaistuminen on ollut suoraa seurausta Meiji-kaudella alkaneesta modernin Japanin valtion luomisprosessista, jossa yksi yhtenäinen kieli on nähty yhden yhtenäisen kansan edellytyksenä. Japanin kieli on siis korvannut nämä kielet niiden alkuperäisissä käyttöympäristöissä.
Nykypäivän Japanissa elää muutenkin runsaasti kaksi- ja monikielisiä ihmisiä. Oman kielensä säilyttäneiden tai sitä niitä opiskelevien alkuperäiskansojen edustajien lisäksi esimerkiksi Japanin kolmantena etnisenä vähemmistönä pidetyt korealaiset käyttävät japanin ohessa myös omaa kieltänsä, joka liittyy vahvasti heidän etniseen identiteettiinsä. Myös Japanin ulkopuolella asuneiden, Japaniin kaksikielisenä palaavien japanilaisten määrä on noussut.
Linkkejä
