Muutama sana taustalle. Minulle kesä on yhtä kuin purjehdus ja festivaalit. Puhutaan tällä kertaa jälkimmäisestä. Joka kesä tulee rämmittyä läpi viidestä kymmeneen festivaalia. On koettu Unkarin Szigetin seitsemän päivää kestävä villi meininki, Espanjan Primaverat, Japanin Summersonicissa on tullut todistettua Osakassa selkänsä murtaneen Mike Monroen keikka ja aurinkoisessa Tanskan Roskildessä tuli vietettyä tänä kesänä 11. kerta putkeen. On tarjoiltu kaaoksenomaisia mutavuoria, on nähty paahtavaa hellettä, legendaarisia keikkoja ja ennen kaikkea leveitä hymyjä. Avovaimokin löytyi Ilosaarirockista. Molempien sydän sykkii festareille. Yhdessä ollaan ihastuttu myös Japaniin, siellä nyt kolmatta kertaa vierailleena. Tälläkin kertaa Nipponin reissuun kuului toki myös yhdet festarit.
Ozzfest
Ozzy Osbournen harteille on laskettu raskas viitta. Ozzy tuli tunnetuksi nuorena, lahjakkaana, mutta myös hivenen arvaamattomana sekopäänä Black Sabbathin laulajana 60–70-luvun taitteessa. Black Sabbath on kiistämättä ollut suurimpia vaikuttajia siihen, miltä heavy metal tänä päivänä kuulostaa. Yhtye jatkoi alkuperäisellä kokoonpanolla kymmenisen vuotta, jonka jälkeen jäsenet alkoivat yksi toisensa jälkeen lähteä omille teilleen. Näin teki myös Ozzy.
Ozzy Osbournen 80-luvulta käynnistynyt sooloura on nostanut hänet sellaiseen asemaan, jolloin kokonaisen festivaalin voi myydä hänen nimellään – Ozzfest. Vuonna -96 perustettu festivaali alkoi Amerikasta kiertävänä heavy metaliin nojaavana ilmaisfestivaalina. Pitkän odotuksen päätteeksi 2013 Ozzfest saapui ensi kertaa Japaniin. Ozzyn sooloesiintymisen sijaan, pääesiintyjänä nähtiin vanhan koulun Black Sabbath, ainoastaan rumpalia vajaana alkuperäismiehistössään.
Ozzfest Japan 2013 järjestettiin toukokuussa Tokion kaakkoisosassa Makuhari Messessä. Paikka todellakin on messuhalli, sisätila jonka suurimpaan areenaan sijoitettiin festivaalin kaksi lavaa. Varsinaista päälavaa ei ollut, vaan molemmat lavat olivat samankokoisia, asetettuna rinta rinnan. Mikäli Suomessa lähdettäisiin järjestämään vastaavaa festivaalia sisätiloihin messukeskukseen, voisi olla varma että soraäänet olisivat äänekkäämpiä kuin markkinointi. Täällä on totuttu festivaalien luonnon läheisyyteen ja keskusta-alueellakin kauniisiin ulkoilmamiljöisiin. Japanissa sen sijaan otetaan mukisematta vastaan mitä saadaan, ainakin mitä musiikkiin tulee. Alue taitaakin olla lähimpiä paikkoja, missä keskustan ulottuvilla isomman tapahtuman järjestäminen on ylipäätään mahdollista. Makuhari Messeä käyttää hyväkseen myös Ozzfestia monta kertaa suurempi festivaali, Summersonic, tosin lisäämällä lavojen määrää sisällä hallissa, sekä ottamalla käyttöön myös viereisen stadionin sekä rakentamalla jättikokoisen rantalavan upealle Tokionlahden rannalle.
Ozzfest tähtäsi 20 000 maksaneen kapasiteettiin. Kaksipäiväinen tapahtuma oli loppuunmyyty, joten toukokuisen viikonlopun aikana festivaaleilla nähtiin yhteensä 40 000 raskaan musiikin ystävää.
Japanissa on vahva lokaalien metallibändien tarjonta ja mikä parasta, niitä fanitetaan. Näin ollen festivaalin bändikattauksessa pystyttiinkin turvautumaan yli kolmasosaltaan paikallisiin bändeihin. Suurimmat ulkomaan vieraat olivat Black Sabbathin lisäksi Slipknot, Slash, Deftones, Tool ja Stone Sour. Hieman kyseen- alaistettua, ainakin paikallisten parissa, oli että festivaaleille oli kiinnitetty myös japanilainen teinipop-sensaatio Momoiro Clover Z. Taisi mennä järjestäjällä lipunmyynti profiilin edelle.
Yleisön haltuunottaja ei ollutkaan ennakko-odotusten mukaisesti festivaalin pääesiintyjä, vaan paikallinen, totaalisesti paikan räjäyttänyt Maximum The Hormone. Koko kaksikymmentuhatpäinen yleisö oli sulaa heidän keikallaan. 20 000 mustanpuhuvaa päätä viskoi rytmissä niskojaan ja nyrkit puivat ilmaa. Bändin esiintyminen oli puoliksi äkkiväärää System of a Downin alkuaikojen tyylistä materiaalia ja puoliksi hulvattomia välispiikkejä, jolloin bändin naisrumpali laittoi yleisön nauramaan katketakseen. Meille kielitaidottomille spiikkien huumoriherkut jäivät mysteeriksi, mutta paikalliset ystävämme osasivat kertoa että kertaakaan ei yli navan näissä ala-arvoisissa tarinoissa päästy. Eli hyvinkin samantapaista kohkaamista mitä suomalaisten hevimiestenkin parissa viljellään. Ja suomalaiset vastaavat bändit kuten Stam1na ja Mokoma ovatkin kovassa huudossa japanilaisissa hevipiireissä. Molemmat yhtyeet esiintyivätkin omilla keikoillaan viime kesän aikana Japanissa.
Muualle maailmaan verrattuna merkittävin ero japanilaisessa festivaalissa on juomatottumukset. Ozzfesteilla suomalaisitten huolestuttavan pieni kaljatiski oli vain noin 1/20 koko alueen ruoka- ja juoma-alueesta. Yhteensä neljältä pikkuruiselta tiskiltä juotettiin alkoholit 20K-päiselle heavy-yleisölle. Skandinaavisessa mittakaavassa sillä määrällä ei juotettaisi edes backstage-aluetta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että Japanissa festivaalin lipunmyynnillä katetaan lähes kaikki festivaaleista koituvat kulut. Muualla maailmassa lähes kolmasosa tuloista generoidaan anniskelun kautta. Myös panimoiden sponsoridiilit ovat tärkeä osa budjettia. Ozzfesteillä hanoissa virtasi thaimaalainen Singha Beer, ilman minkäänlaista näkyvyyttä alueella.
Kun puhutaan metallifanien maailmasta, mielenkiintoisena ilmiönä pistimme merkille kuinka pieni kaupunki muuten niin jättiläismäinen Tokio on. Kaupungin keskustan metallibaarien kuuminta aluetta on Shinjukun Kabukichon korttelit. Meille aikaisempien vierailuidemme saatossa tutuiksi tulleet baarimikot olivat täysin tulessa festivaalien aikaan. Muutaman tunnetuimman heavybaarin henkilökunta kohkasi jo hyvissä ajoin ennen festivaalia kuka tuntee kenetkin ja miten ulkomaisten suosikkibändien jäsenet saadaan jatkoille omaan baariin. Rokkibaarien sisustukseen kuuluu poikkeuksetta henkilökunnan yhteiskuvat ulkomaisten artistien kanssa tiskin takana sekä tähtien terveiset vessan seinällä.
Mekin saimme osaksemme ”varmoja tietoja” kuka stara on tulossa minnekin baariin, kenen kanssa ja milloin. Tilanne on absurdi, sillä baarien kapasiteetti on maksimissaan muutama kymmen ihmistä. Ja voi sitä ilon päivää kun kauan odotettu ja paljon spekuloitu Tool-bändin rumpali Danny Carey saapui kuin saapuikin piskuiseen PSY-heavybaariin. Tosin muutama päivä oman keikkansa jälkeen, sillä
hänen paikalliset ystävänsä olivat vieneet hänet Kiotoon muutamaksi päiväksi lomailemaan. Jono jatkui ulos saakka, ”lupaa ettet kerro kenellekään” -kuiskutus tähden mahdollisesta vierailusta oli levinnyt nopeasti. Ystävällinen artisti jaksoi hymyillen jutella kaikkien faniensa kanssa aina aamun tunneille saakka. Eihän nyt kukaan voi käyttäytyäkään tympeästi, kun ympärillä hyörii ehkäpä maailman sympaattisimman kansan uskolliset fanit. Pienissä sake-päissään pöydillä tanssien ja laulaen Stam1nan poikien Wöyh! -projektin ”Lokki lokki minne lennät” -biisiä, jos ei varsinaisesti suomea taitaen, niin ainakin foneettisesti mukana hoilaten!
Teksti: Eeka Mäkynen
(Artikkeli on julkaistu SJY:n Kokoro-lehdessä nro 3/2013)